was successfully added to your cart.

Itseensä uskominen ja opittu avuttomuus

By 1.2.2016Blogi

Vaikka huipulla kisaavilla urheilijoilla voi olla luontaisia lahjoja lajiinsa, suurin osa menestyksestä johtuu kuitenkin ahkerasta harjoittelusta. Kaikki lähtee uskosta ja luottamuksesta itseensä – minä varmasti pystyn, kunhan vaan treenaan tarpeeksi.

Psykologit tapaavat jatkuvasti ihmisiä, joilla ei tätä ajatusta syystä tai toisesta ole. Lapsuuden perheen asenteilla, uskomuksilla ja vanhempien tavassa puhua lapselle voi olla kauaskantoiset seuraukset aikuisuuteen. Opimme uskomaan itseemme kun meihin ensin uskotaan. Mitä tapahtuu jos lapsi on aistinut vanhemmista ettei hän ole tarpeeksi hyvä, mikään ei riitä kehujen tai arvostuksen saamiseksi, lasta ei ole kannustettu kokeilemaan asioita, häntä on vähätelty ja asenne on ollut ”Ei sinun taidoilla nyt ehkä kannata yrittääkään”? Nuo äänet ja asenteet sisäistyvät meihin ”sisäisiksi ääniksi”, jotka aikuisenakin sanovat pään sisällä että ei kannata kokeilla mitään haastavaa. Pysytellään turvallisissa tutuissa asioissa missä ollaan hyviä. Eihän sinne (paikkaan/lajiin/harrastukseen X) voi mennä kun minä olen tämmöinen ja muut ovat paljon taitavampia ja tietävät mitä tekevät. Psykologiassa käytetään myös termiä opittu avuttomuus seuraavasta ilmiöstä:

      ”Seligman tutki alun perin koiria, jotka hän jakoi kolmeen ryhmään. Ensimmäiselle ryhmälle annettiin sähköiskuja, jotka koirat saivat kuitenkin loppumaan painamalla eräänlaista kytkintä. Toiselle ryhmälle annettiin myös sähköiskuja. Tällä ryhmällä sähköiskut kuitenkin jatkuivat riippumatta siitä, mitä koirat tekivät. Kolmas ryhmä oli verrokkiryhmä, jolle ei annettu sähköiskuja.

      Tutkimuksen toisessa vaiheessa koirat laitettiin tilaan, jossa heille annettiin jälleen sähköiskuja. Koirat pystyivät kuitenkin pakenemaan tilasta varsin helposti hyppäämällä matalahkon aidan yli.

      Ensimmäisen ja kolmannen ryhmän koirat, toisin sanoen koirat, jotka olivat aiemmin onnistuneet lopettamaan sähköiskut omalla käytöksellään, sekä koirat, joille ei aiemmin ollut annettu sähköiskuja, hyppäsivät nopeasti aidan yli ja pakenivat. Sen sijaan koirat, jotka aiemmin eivät olleet pystyneet vaikuttamaan kokemuksiinsa, jäivät tilaan ja kävivät ulisten makaamaan maahan. Ne olivat oppineet avuttomiksi.

      Seligmanin myöhemmät tutkimukset vahvistivat havainnon myös ihmisillä: jos emme joskus saavuta haluamaamme lopputulosta, päädymme hyvin nopeasti uskomaan, että emme pysty vaikuttamaan elämäämme. Opimme avuttomiksi. Tämä taas johtaa passiivisuuteen tai jopa depressioon.” ( http://www.gradutakuu.fi/2010/01/11/opittu-avuttomuus/ )

Toki myös temperamentti voi vaikuttaa osaltaan siihen, miten ihminen uskaltaa lähteä kokeilemaan uusia asioita. Jotkut ovat luonnostaan varovaisempia ja herkempiä, toiset avoimempia ja riehakkaampia. Suurempi vaikutus on kuitenkin kasvatuksella ja ympäristöllä missä on elänyt. Itse olen ollut onnekas siinä mielessä, että taitoihini on uskottu ja asenteeni aikuisenakin on, että otan innolla haasteet vastaan. Jos sinä et ole ollut yhtä onnekas, voit silti kääntää uskomuskelkkasi ympäri. Se vaatii samanlaista sinnikkyyttä ja harjoittelua kuin vaikkapa käsilläseisonta ilman tukea, mutta tämä tasapainoilu tapahtuu vain pään sisällä. Kun uskallat ”hypätä tuntemattomaan” niin luultavasti huomaat, että mitään pahaa ei tapahdu. Sinusta pidetään ja sinuun uskotaan, ja harjoittelemalla voit tulla taitavaksi lähes missä asiassa vain. Kun näitä kokemuksia kertyy lisää ja saat muilta rohkaisevaa palautetta, alat vähitellen uskoa itseesi yhä enemmän. Kokemus todistaa sinulle, että pystyt mihin vain, kunhan laitat asiaan aikaa ja energiaa 🙂

Join the discussion 4 Comments

  • Heli sanoo:

    Moi! Lähdin etsimään blogia Round 3, jota joskus pidit, ja törmäsinkin aivan uuteen saittiin! Pirteän oloinen sivusto. Ja selkeä! : ) en vielä ole ostanut jäsenyyttä treeneihisi, vaikka ilmaisen kokeilutreenin otinkin. Katsotaan, jos tulevaisuudessa innostuisin…; ) sinun itsesi saadut tulokset motivoi hurjasti! Jos oma nielukuvitus samankaltaisiin treeneihin loppuu, niin kokeilen sinun, valmiiksi suunnittelemia juttuja.
    Blogi-tekstisi ovat erittäin hyviä, toivoisin pääseväni lukemaan niitä vielä enemmän. : ) ja aiheesi ovat monipuolisia, pidän siitä!

    Ihanaa kevättä, kun sinne saakka kunnolla päästään! : )

    • Anu Karvonen sanoo:

      Moi! Kiitos kovasti ihanista kommenteistasi 🙂 Pistetään korvan taakse että tulee kirjoiteltua taas uusia blogitekstejä, menee usein kaikki aika noiden treenien kuvailussa ja editoimisessa! Kokeilehan myös toista ilmaista treeniä, joka löytyy Ilmaiset osiosta: AMRAP-treeni aloittelijoille/edistyneemmille. Toivottavasti nähdään jäsenalueella 😉 Oikein hyvää kevään odotusta sinnekin, sekä aurinkoisia päiviä!

  • Kati sanoo:

    Tämä oli hyvä teksti. Ympäristö todellakin vaikuttaa, mutta vaikka lapsuudessa tukea ei olisi ollutkaan, voi silti olla, että myöhemmässä elämässä saa tukea erilaisilta tahoilta, kuten vaikkapa ystäviltä, työkavereilta tai muilta läheisiltä, mikä saattaa johtaa siihen, että ns. itsetunto kehittyy vasta myöhemmin. Näin kävi minulle, että olin teininä vielä varsin arka, mutta sittemmin positiivinen vahvistus on muokannut minä-kuvaani huomattavasti vahvemmalle ja terveelliselle tasolle. Vanhemmilta saatu palaute on ollut ristiriitaista – välillä on uskottu taitoihini hyvinkin, välillä taas ei lainkaan. Huomaan, että etenkin toinen vanhemmistani on hyvin paljon reflektoinut sitä, millaista palautetta hän on saanut ja toisaalta sortunut antamaan epähyväksynnän tunteita eteenpäin lapsilleen. Tämä on asia, johon yritän kiinnittää oman lapseni suhteen paljon huomiota, että miten puhun ja kannustan. Hyväksynnällä todellakin on merkitystä.

    • Anu Karvonen sanoo:

      Se on hienoa, että olet tunnistanut itseesi vaikuttaneita asioita ja tapahtumia, ja pyrit välttämään negatiivisten asioiden siirtämisen eteenpäin seuraavalle sukupolvelle! Ja tosiaan sitä hyväksyntää ja tukea voi saada myös muualta kuin vanhemmilta.